Kiitokset kaikille blogia lukeneille. Se on loppu ny.

• Granada kyynelehti lähtömme johdosta
• Uusi rinkkani hajosi kahdesta kohtaa matkan aikana (terveisiä vaan Haltille)
• Uneton yö Barcelona-Gironan lentokentällä (kannettavalla olevien leffojen ja TV-sarjojen avulla selvisimme)
• Ryanairin painorajoituksen (15 kg) kummallakin puolen vaappuvat matkatavaramme kummassakin Check-in’ssä
• Toteamuksemme, että Stockholm-Skavska ei ole oikeastaan Tukholmassa ollenkaan, vaan noin 100 km:n päässä siitä, lähempänä Nyköpingiä, ja että bussimatka lentokentältä Tukholman City terminaaliin oli lopulta noin neljännes koko matkakustannuksistamme
• Ensimmäinen oikeasti lämmin suihku kuukausiin M/S Amorellalla
• Buffet em. paatissa
• Hyytävä tuuli Turun satamassa toivotti meidät lämpimästi tervetulleeksi Suomeen
• Kissat tunnistivat meidät yhä, eivätkä osoittaneet edes mieltään kuten yleensä lyhyenkin poissaolon jälkeen.

Tavarat on nyt suurimmaksi osaksi tuotu Tampereelle ja osa niistä on jopa purettu laatikoistaan, ja känppäkin alkaa pikkuhiljaa muuttua asumiskelpoiseksi. Oi maamme Suomi…

Well, all right. Maybe most of the tips below are really only useful for university students who need to write an essay on a subject they neither give flying fuck about nor possess sufficient knowledge to really be qualified to write on that subject. But hey, if that’s not useful, well then, what is, eh?

Disclaimer. Read it. Really.

By reading the following you are agreeing to FOLLOW THIS ADVICE AT YOUR OWN RISK. I SHALL NOT BE HELD RESPONSIBLE FOR ANY EFFECT WHATSOEVER THIS ADVICE MIGHT OR MIGHT NOT HAVE ON YOUR ACADEMIC RECORD. It is also very much possible that the fact that all of the following tips have worked for me speaks more for the incompetence and/or the insouciance of the teachers I had during the past five months rather than my skills as a essay ninja slash bullshit generator, therefore making much or all of the following null and void.

Anywho, grab your Moleskines, here we go.

1. Be eloquent.

Sometimes we all have to write essays on subjects we do not really understand, we do not really care about, or both. In cases such as this, it is best to veil your ignorance or indifference in fancy words and expressions. This does not necessarily mean your text has to be impenetrable or incomprehensible – indeed, doing this might result in unwanted consequences². You might not really know what you’re talking about, but if you can at least write eloquently on the matter, well then, your text can’t be all that bad, now can it? Wielding the silver tongue can also afford to you digress every once in a while to pump up your word count. For example, I was once given the assignment to analyse the metaphors in a speech given by a certain prominent modern-day politician. I devoted a lengthy passage to a discussion of the dead metaphor, which contained for example the following rhetorical masterpiece of analytic thought:

“Metaphors, however, are like people: they get old, and they die. A dead metaphor is called a dead metaphor and, perhaps somewhat ironically, a dead metaphor is a dead metaphor; after all, a metaphor, being an abstract notion, is capable of experiencing only a figurative death, not having breath to be taken or life force to be snuffed out.”

Almost completely irrelevant as regards the topic of the essay (it also lacks any explanation of what dead metaphor actually is), but sufficiently eloquent (and perhaps even somewhat amusing, although within the limit allowed by the admittedly rather confined academic joviality so as to draw, mayhap, an approving nod and a dry smirk, but not to the point of the sort of vulgarity that might engender any academic credibility my work might have had, no sirree).

2. Be elegant

Devote some time to formatting your essay so as to make it look like you’ve at least given some thought to how it looks. This does not mean your essay has to look like a page out of Cameron Moll’s Mobile Web Design or that you have to use some “fancy” font. In fact, avoid that like the plague: use a low-key serif font as per Phil Renaud’s findings (not that it is a shining example of empirical study, but it never hurts to be on the safe side). Simply give your headings some elementary styling, try to use elements such as italics and bold face accurately. Learn how to do footnotes or endnotes properly in your word processor of choice. Follow your department’s style guide as closely as possible.

The above advice might seem rather obvious, but you’d be surprised how many people neglect this very important aspect of essay-writing.

3. Be obsequious

During the classes, make note of the favourite words or terms used by the lecturer and incorporate some or preferably all of them in your essay. If you are feeling studious, make notes on some of his or her favourite authors and try to find a way of using them as your secondary sources.

If your lecturer has written a book on the subject you’re dealing with, make every effort to get hold of that book. Subsequently, you might want to include as many citations from that book as possible without coming off as an ass-kisser. In other words, choose citations that are as relevant as possible: random citing will be the ruin of you. A case in point: in the last essay I wrote, I included a citation from the book by the author we used throughout the whole course under nearly each sub-heading of the essay. The citations were relevant to their respective sub-headings, of course, but contributed absolutely nothing to the essay on an argumentative level: they were there simply to add a sort of twisted cohesion to the essay on the one hand and to show the teacher that I had at least glanced at his book on the other. Note, however, that this tactic borders so dangerously on fawning blarney that you really shouldn’t do it unless you’re absolutely certain you’re able to pull it off.

In sum, be obsequious, but avoid ostensible brown-nosing: be sly, be stealthy, be clandestine. Be ninjarific. Do not be obvious.

4. Be remiss

No teacher likes to be outdone by their students. Therefore, make a mistake, or a couple. But be sure to make them small, insignificant ones: stay on track as regards the big picture, but you can make one common mistake such as some tiny error in your bibliography, a typo, a punctuation error, or something like that. If you’re feeling adventurous, you might even conjure up some terminological confusion, as long as it does not involve commonplace terminology that you should already be able to handle. This way you will leave the teacher feeling superior; that they will not be supplanted by their students, they are still the smarter ones, their job is still safe – so far, at least.

Bear in mind, however, that this step is mostly about fine-tuning and meant only for the truly intrepid who feel the need to bring their stellar piece of penmanship back to the realm of the mortals so as to retain their stature as a humble student and avoid completely outshining their teacher (I rarely have need for it myself, in other words). So, if you want to stay safe, skip this step; there’s bound to be a typo or two or some stupid minor grammatical error in your essay in any case, and that more than suffices in most scenarios.

¹ In a daring defense of my own discipline I must point out, however, that texts are studied because it is in the nature of human beings to study them, just as it is in the nature of human beings to study planets, rocks, fossilised bones, animal behaviour, and so forth, regardless of the fact that such activity is rarely (or, as in the case of literature, never) productive of pretty much anything (concrete or abstract) of any use to the society at large. Things such as literature are studied because they are there. Studying it might have some effect on you personally – hell, it might even make you a better person – but as it is not the only way, or not necessarily even the best way, to achieve such an effect, nor is it infallible as such a method (after all, as Fish points out, people such as Wolfowitz, Pearle, Kristol, Huntington have done and continue to do literary analysis) it cannot be the raison d’être of such study either. (See? I’m doing it again.)

² Although if you can do it with Lacanian or Derridaian prowess, you might suddenly find yourself a superstar of literary analysis, in which case it might be worth the risk – bearing the caveat in point 4 in mind, however.

Eilen illalla olimme brasilialaisessa ravintolassa syömässä seitsemän hengen voimin; vaihdoimme viimeiset kuulumiset ja keskustelimme kaikesta hyödyllisestä, kuten sanan ‘kravatti’ alkuperästä, ja kuuntelimme väittelyä fysiikan laeista saksaksi. Mukava ilta kaiken kaikkiaan, siis. Totesimme myös, että vaikka kaikilla on jotakin valittamista paikallisesta kulttuurista tai elinoloista (kuten kylmistä suihkuista), kaikilla tulee ikävä takaisin Espanjaan. Myös meillä. Todennäköisesti kyllästymme loskaan ensimmäisen kahden päivän aikana, täällä kuitenkin on nyt alkanut lämmetä mukavasti ja viime viikonloppunakin vietimme mukavaa iltapäivää puistossa piknikin merkeissä. Tämä ei onnistune Suomessa vielä moneen, moneen kuukauteen.

Saimme kuitenkin muutama viikko sitten hyvän vinkin espanjanikävän varalle: ennen lähtöä kotimaahan kannattaa tehdä lista kaikista niistä asioista, mitä on ollut ikävä, ja kun myöhemmin alkaa tuntua siltä, että mitäs kumman ikävöitävää tässäkin loskaisessa ja kylmässä maassa oli, voi ottaa listan esille ja jälleen muistaa, että aivan, vaikka Espanjassa oli aurinkoista ja halpaa, siellä ei ollut saunaa eikä karjalanpiirakoita. Listalla on väistämättä myös ihan arkisia asioita, kuten esimerkiksi se, että kaupassa on valmiiksi marinoitua lihaa, ja kun sen muistaa myös Suomessa, osaa ja muistaa nauttia myös pienistä ja arkisista asioista. Kaupassakäynti kun tulee Espanjan hintatason jälkeen olemaan hieman tavallistakin tuskaisempaa, on hyvä yrittää löytää siitä jotakin positiivista.

Äkkiä tämäkin puoli vuotta loppujen lopuksi meni. Loppuaikaa täällä vauhdittivat vierailut, joista kahdesta olen aikaisemmin kirjoittanutkin. Viimeisiä vieraita olivat äiti ja isi, jotka isin sanojen mukaan ehtivät niinsanotusti ‘yhteiseen poislähtöön’. Ehdimme viikon aikana nähdä paljon, vaikka meillä oli alkuviikolla muutama koekin. Ne olivat kuitenkin sopivasti ne vähiten stressaavimmat kokeet, ja pieni loma ennen pahimpia kokeita oli vain rentouttava. Pääsimme kiertämään Andalucíaa ja lämmittelemään aurinkorannikolle, jossa kelit alkoivat mukavasti lämmetä helmikuun myötä.

Nyt pitää vielä opiskella opetussuunnitelman tekoa, tuntien suunnittelua, kurssimateriaalien arviointia ja monimutkaisia teorioita näiden taustalla. Sen jälkeen saammekin keskittyä lähinnä auringossa paistatteluun ja tekemään kaikkea ‘viimeistä kertaa’.

Tämän jälkeen olemme vuokranneet auton useita kertoja: haimme Eeron vanhemmat lentokentältä ja kiersimme rannikkoa, kävimme Cazorlan luonnonpuistossa ja jälleen rannikolla, siskoni perheen kanssa kävimme Granadassa, Frigilianassa ja Malagan lähellä ostoskeskuksessa ja viimeisimpänä kiertelimme ympäri Andalucíaa vanhempieni kanssa. Ehdimme nähdä paljon enemmän kuin bussin tai junan kyydissä tai vaihtoehtoisesti valmiilla retkillä. Bussista ei voi hypätä ulos, kun näkee mukavia maisemia tai lähteä matkaan silloin kun huvittaa; bussilla kulkiessa on aina aikataulujen armoilla. Isommalla porukalla se tulee ainakin Espanjassa myös kalliimmaksi.

Meillä on kuskeina ollut selvät roolit: minä olen pääsääntöisesti ajanut kaupunkialueilla ja maanteillä, Eero vuoristossa. Emme koskaan ole moista tietoisesti päättäneet, mutta viime perjantaina ajaessamme Rondaan pientä vuoristotietä, Eero totesi, että hän on aina ollut kuskina kun moisia teitä on kierretty. Se on totta, ja toisaalta myös erittäin toimiva järjestely: kun tien reunasta alkaa hurja pudotus, on hyvä, jos kuskilla ei ole korkeanpaikankammoa. Minulla taas ei ole ongelmaa ajaa kaupungissa, johan Granadan kadut alkavat olla tuttuja, ainakin Granadan länsiosassa, jossa me asumme. Myös Nerja kapeine yksisuuntaisineen on autolla koluttu ja parhaimmat ilmaiset pysäköintipaikat bongattu.

Autonvuokraus on loistava tapa nähdä lomalla vähän enemmän, ja suosittelen sitä lämpimästi. Toki liikenteeseen liittyminen erilaisessa liikennekulttuurissa vaatii vähän hermoja ja kärsivällisyyttä, mutta varovaisuudella ja muiden tarkkailulla pääsee pitkälle. Minäkin olen jo oivaltanut, miten Espanjan monikaistaisissa liikenneympyröissä pitää ajaa ja milloin ihmiset saavat kurvaista eteeni. Olen myös alkanut oivaltaa äänitorven monet hyvät ominaisuudet, mutta on myönnettävä, että toisinaan olen sen käytössä hieman myöhässä. Mutta pitäähän sitä nyt käyttää — se on olennainen osa espanjalaista liikennekulttuuria. Nyrkin heristelyä en vielä ole omaksunut, mutta takapenkkiläiset ovat onneksi hoitaneet kansainväliset käsimerkit tarvittaessa.

Opiskeluun ja opettamiseen suhtaudutaan täällä Espanjassa joksenkin mielenkiintoisesti. Seuraava anekdootti toimikoon yhtenä esimerkkinä:

Pidimme esitelmää lukemisesta ja lukemisen “opettamisesta” (sikäli mikäli kuin lukemista ylipäätään voi sanan perinteisessä merkityksessä opettaa) Niinan ja saksalaisen ystävämme Jutan kanssa kurssilla Metodología del Enseñanza de la Lengua Inglesa II, eli vapaasti käännettynä Englannin opettamisen metologia II. Esitelmän päätteeksi espanjalainen opettajamme kysyi meiltä, ilmeisesti Suomen PISA 2006 -tutkimuksen hyvän menestyksen innoittamana, miten Suomessa lukemisen ja luetun ymmärtämisen opetus hoituu toisen asteen oppilaitoksissa.

Omalta osaltani on todettava, että seniiliytymiseni¹ johdosta minulla oli hieman vaikeuksia muistella niinkin vanhoja asioita. Hänen kysymyksiinsä vastaaminen oli muutenkin jokseenkin vaikeaa, mutta yritimme Niinan kanssa parhaamme: kuinka paljon lukio-oppilaat lukevat, miten lukeminen toteutetaan, mitä lukemista tukevaa oppimista prosessiin kuuluu, ja niin edelleen. Kaikki meni ihan hyvin aina siihen asti, kun opettajamme tiedusteli, miten oppilaita motivoidaan tekemään kotitehtävänsä, ja rankaistaanko oppilaita Suomessa kovemmin, jos he eivät tee tehtäviään.

Itseltäni kysymys meni aluksi jotenkin ohitse. Ilmeisesti aivoni hetken raksutettuaan totesivat, ettei se ole mitenkään mahdollista, että yliopistotasolla opettava opettaja olisi mitenkään voinut kakistaa huuliltaan moista älyttömyyttä, ja sivuuttivat sen armotta. Vasta kysymykseen jotenkin haparoiden vastattuamme tajusimme, miten uskomaton kysymys oikeastaan olikaan.

Rankaistaan?

Vastauksemme oli muistaakseni jotain sen suuntaista, että ei Suomessa oikeastaan ole moiselle tarvetta, että kyseessä on varmaan jonkinlainen “kulttuurillinen juttu”, mikä sinänsä oli varmaankin ihan täsmällinen vastaus.

Olisipa tosiaan kiintoisaa tietää, onko ikinä maailman historian varrella onnistuneesti toteutettu pääsääntöisesti rankaisuun perustuvaa opiskelumotivaatiojärjestelmää (tai ehkä minkäänlaista järjestelmää…). Onhan moinen ajatuksena sinänsä ihan mielenkiintoinen, tosin nykyisellä ruumillista kuritusta rajoittavalla lainsäädännöllä rankaisumahdollisuudet ovat hieman rajatut… lisätehtäviä? nuhtelua? jälki-istuntoa (lukiossa?!)? kirje vanhemmille? Ehhh.

Jotenkin on vaikea ymmärtää, että joku noinkin korkeasti koulutettu henkilö kykenee vielä ajattelemaan, että rankaisuun perustuva systeemi olisi järkevämpi, tehokkaampi ja, noh, humaanimpi kuin kannustimiin perustuva järjestelmä. Vaikka eiväthän nämä kaksi asiaa tietenkään korreloi millään tavalla. Moista edes ajatellessani taidan syyllistyä maailman tiirailemiseen hieman turhan vaaleanpunaisten lasien läpi.

Toisaalta on todettava, että eihän suomalainen opetusjärjestelmäkään varsinaisesti kannustimiin perustu. Epäilemättä kannustava sana opettajalta lukio-opiskelijalle tämän kirjoitettua oivaltavan esseen motivoi suoltamaan ulos lisää oivaltavia esseitä, mutta jotenkin en ole siinä uskossa, että minkäänlaista kannustimiin perustuvaa järjestelmää millään tavoin systemaattisesti ja metodologisesti noudatettaisiin.

Mihin suomalaisten lukio-opiskelijoiden hyvä luetunymmärtämisen ja matematiikan osaaminen sitten juontaa juurensa?² Onko kyseessä todella jokin perustavanlaatuinen sosiaalinen tai kulttuurillinen ero, jonka johdosta suomalaiset opiskelijat yksinkertaisesti tekevät heille annetut tehtävät ilman sen kummempia kannustimia tai taustalla vainoavia rankaisunuhkia? Ovatko suomalainen äidinmaito todellakin terästetty tujauksella vilpitöntä tunnollisuutta?

Suomalaisten maine työntekijöinä on maailmalla tunnetusti hyvä, mutta päteekö sama työtunnollisuus myös opiskeluun?

Eittämättä (ehkä suurinkin) osa kunniasta kuuluu mainiolle suomalaiselle koulujärjestelmälle, mutta tarkkaanottaen mille sen osalle, en osaa sanoa. Ja niin loistava kuin se onkin, sen harteille tuskin kaikkea kunniaa voi silti kaataa. Asiaan täytyy liittyä jotain muutakin.

Ovatko suomalaiset lukio-opiskelijat espanjalaisia kanssasisariaan ja -veljiään kenties jollain tapaa henkisesti kypsempiä? Oma kokemukseni on rajattu yliopistomaailmaan, mutta kai siitäkin jonkinlaisia johtopäätöksiä voi vetää, että täällä vielä neljännen tai viidennenkin vuoden yliopisto-opiskelijat kaipaavat ilmeisesti ainakin joidenkin opettajien mielestä nuhtelua. Vastaava tilanne suomalaisessa korkeakoulukontekstissa ei ainakaan minun maailmaankuvaani mahdu; ajatuskin tuntuu täysin käsittämättömältä. En halua kuvitellakaan, millaista meno täällä on lukiossa tai muussa vastaavassa koulutuslaitoksessa.

Siesta
Siesta alkaa yhden maissa ja jatkuu viiteen. Tänä aikana mikään ei ole auki, paitsi ruokakaupat, joissa kassajonot ovat ilmiömäisen pitkiä. Tähän ilmiöön on myös vaikea tottua, koska paras aika lähteä kaupoille on juuri siestan aikaan. Tällöin kaupunki on kuitenkin kuin kuollut ja ihmisiä näkee lähinnä bussissa matkalla kotiin siestaa viettämään ja syömään. Suurin osa virastoista ja vastaavista sulkee siestalle, mutta ei kauppojen tapaan avaa enää illalla. Jos olisin espanjalainen, haluaisin ehdottomasti tällaiseen paikkaan töihin. Työpäivät ovat ainakin lyhyitä. Toisaalta illalla on vilinää ja vilskettä; kaupat kun sulkevat ovensa vasta yhdeksän maissa ja espanjalaiset todella käyvät esimerkiksi vaatekaupoilla juuri illalla, ennen sulkemisaikaa. Tämän jälkeen on hyvä mennä kotiin ja alkaa harkita päivällisen valmistamista.

Hyvät baarit
Hyvien baarien lattia on aina täynnä roskia. Tämä johtuu siitä, että hyvässä baarissa käy paljon ihmisiä ja ihmiset generoivat paljon roskaa. Ja koska ihmiset välittävät siitä, onko baari hyvä, ei illalla kannata siivota joka nurkkaa puhtaaksi. Kun aamulla roskia on lattialla valmiiksi, ihmiset tietävät, että paikka on hyvä. Ehkä tästä syystä tarjoilijat vain pyyhkivät pöydältä kaiken ylimääräisen lattialle, eikä missään ole roskiksia mitättömän pieniä servettejä varten, joita jokaisen tapaksen kanssa tarvitsee vähintään kolme. Aluksi ihmettelimme ja kauhistelimme yliopiston kahvilan siivottomuutta — nyt ymmärrämme, että se on hyvä kahvila.

Rubia
Maassa, jonka populaatiosta ainakin 99% on luonnolliselta hiustenväriltään tummia, vaaleahiuksinen voi odottaa huomiota. Tämä huomio yleensä manifestoituu sanassa rubia, jota sitten kaiken maailman rakennustyöläiset huutelevat ohikulkiessa. ¡Hola rubia! Mutta myös kaupan tai kioskin tai jopa tapasbaarin tarjoilija voi kutsua sinua rubiaksi, mikäli sinulla on vaaleat hiukset, sillä rubia tarkoittaa vaaleaa. Tämä on ilmeisesti hyvin toimiva nimitys ja olen jo lähes tottunut siihen, että minua puhutellaan “Hei vaalea, tapaksenne ovat valmiit.”

Avoin tuijotuskulttuuri
Kaikkia voi tuijottaa kaikkialla, uskovat espanjalaiset, ja meidän hieman pidättyvämpään tuijotuskulttuuriin tottuneiden on välillä vaikea käsittää, ettei suu auki tuijottaminen todella ole epäkohteliasta. Kun luokkahuoneessa on kuuma tai tunkkainen ilma, ikkunaa ei voi avata ilman, että luokallinen espanjalaisia kääntyy katsomaan ja katsoo tasan niin kauan kuin olet liikkeellä. Suomessa ehkä muutama oppilas kääntyisi katsomaan mitä tapahtuu, mutta kohteliaasti kääntyisi pois — ei ainakaan jäisi tuijottamaan suu auki, toisin kuin espanjalaiset kollegansa. Tämä pätee myös muualla kuin kouluympäristössä. Jos erottuu massasta millään tavalla, ihmiset tuijottavat varmasti. Meillä tämä ongelma on ehkä pahempi, koska emme näytä kovin espanjalaisilta — ainakaan minä — ja puhumme outoa kieltä (täällä mikä tahansa muu kieli kuin espanja on outo). Toisaalta espanjalaiset varmasti pitävät tuijotusta normaalina, joten heitä se ei edes häiritsisi. Kävelin kerran yksin espanjantunnille, koska tuntini alkoi poikkeuksellisesti aikaisemmin kuin Eeron, ja matkalla olin täysin uppoutunut ajatuksiini. Kun vilkaisin eteenpäin, huomasin kolme rakennustyöläistä, jotka olivat muutaman metrin edempänä, ja kaikki kolme katsoivat minua suu auki. Koin tilanteen niin koomisena, etten voinut olla nauramatta. Tämä ilmeisesti hämmensi miehiä, mutta onnistuivat he silti jotain rubiasta huutelmaan perääni.

Takatukka
Takatukka ei kuollut 80-luvun mukana, vaan muutti Espanjaan ja voi täällä paksusti. Takatukka on täällä muotia sekä miehillä että naisilla, ja siitä on erilaisia versioita. Vähemmistössä vaikuttavat olevan perinteiset MacGyver-takatukat ja vallalla ovat uudismallit. Jos ei halua esimerkiksi perinteistä häntää (pieni, pidempi hiusosio) niskaansa, voi aina ottaa esimerkiski muutaman rastan koristamaan muuten lyhyttä kampausta. On kyllä sanottava, että häntiäkin näkee sekä miehillä että naisilla huolestuttavan paljon. Suomessa moisia ei ole yhtä suuressa määrin näkynyt sitten 90-luvun luokkakuvien. Kävimme Jutan kanssa parturissa viime viikolla, ja olimme etukäteen hieman huolissamme siitä, miten meidän pitäisi itseämme ilmaista, ettemme saisi mukavaa kasaritukkaa. Onnistuimme kuitenkin ilmeisesti ilmaisemaan itseämme tarpeeksi selkeästi, ja hiuksemme näyttävät olevan tältä vuosikymmeneltä.

Taputtaminen
Taputtamisella ei vain osoiteta hyväksyntää ja kiitetä esityksen jälkeen — Espanjassa taputtaminen on taidetta. Ihmiset voivat taputtaa bussissa tai kahvilassa. Taputtaminen ei myöskään ole monotonista, tasaisin välein tapahtuvaa, vaan siinä on selvä rytmi. Espanjalaiset tuntuvat osaavan taputtaa tavalla, joka sopii tiettyihin espanjalaisiin sävelmiin kuin kuuluisi siihen, mutta me ulkomaalaiset emme osaa kertoa, mistä he tietävät taputtaa juuri näin, sillä mikään musiikissa ei siihen ainakaan viittaa. Taputtamista joko opetetaan pienestä pitäen sekä kotona että koulussa tai sitten se on vaan espanjalaisilla mystisesti veressä.

Ja kuten aina kun kova työstressi on päällä, löytyy muuta, paljon mukavampaa tekemistä. Tällä kertaa pakenen lukemisesta kirjoittamista blogin pariin, sillä joulun jälkeen on kyllä ehtinyt tapahtua kaikkea muutakin kuin ankaraa opiskelua.

Heti pyhien jälkeen saimme vieraita tänne Espanjan maaperälle: kummityttömme Camilla perheineen lensi viettämään joululomaa kanssamme. Vaikka Granada toisinaan on kylmä (nyt on taas päivisin ollut mukavan lämmin), rannikolla oli vielä kesäinen keli ja onneksi siskoni olikin varannut hotellin viikoksi Nerjasta. Hotelli oli huomattavasti mukavampi ja paremmin varusteltu kuin ne, missä me olemme tottuneet yöpymään, joten olimme erittäin iloisia, kun meidät kutsuttiin myös viettämään lomaa Välimeren rannalle.

Päivisin kiertelimme Nerjan valkoisia katuja ja rantakatuja, ja iltaisin olimme hotellilla. Uuden vuoden otimme myös vastaan hotellin hiekkarannalla, katsellen ilotulitusta kolmesta suunnasta. Espanjalaiseen uuteen vuoteen liittyy mielenkiintoisia perinteitä. Ensinnäkin uusi vuosi on espanjalaisille hyvin juhlallinen tilaisuus ja kaikki pukeutuvat parhaimpiinsa, naiset iltapukuihin ja miehet pukuihin. Kenties tästä johtuen hotellin uudenvuoden päivällinen oli 90 euroa. Hintaan toki sisältyi avoin baari viiteen asti aamulla, mutta 90 euroa on silti aika suolainen hinta yhden illan ruoista ja juomista. Jätimme siis hotellin muut vieraat juhlimaan keskenään, ja pidimme omat uudenvuoden kekkerit.

Espanjalaiseen perinteeseen kuuluvat myös alkavalle vuodelle onnea tuovat punaiset alusvaatteet: kaikilla naisilla pitää olla punaista päällä — tai oikeastaan alla — vuoden vaihtuessa. Ostimme punaiset pöksyt markkinoilta uudenvuoden aattona, ja myös Camilla sai omansa, mutta kuulimme vasta jälkeenpäin, että housujen olisi kuulunut olla lahja joltakin. No, kenties ne näinkin vähän onnea tuovat uudelle vuodelle.

Kolmas perinne liittyy viinirypäleisiin ja kirkonkellonlyönteihin: kun kello vuoden vaihtuessa lyö kaksitoista kertaa, jokaisella lyönnillä pitäisi syödä yksi viinirypäle. Kaupassa myytiin jopa kahdentoista säilötyn viinirypäleen pakkauksia niille, jotka eivät halunneet vaivautua kanniskelemaan tuoreita mukanaan koko iltaa. Me ostimme kunnon pussin rypäleitä (siltä varalta, että osa vaikka lipsahtaa sormista juuri h-hetkellä) ja hieman ennen kahtatoista suuntasimme rannalle rypäleittemme kanssa. Emme olleet varmoja kuulemmeko kellonlyönnit, joten aloitimme, kun vuoden vaihtumiseen oli minuutti tai pari aikaa. Pian kellojen kumina alkoi kuitenkin kuulua, mutta rypäleitä oli mahdoton syödä niin nopeasti! Kelloja heilutettiin rivakasti ja lyönnit kiirivät vettä pitkin hyvin lyhyin välein. Siispä saimme kahdennentoista rypäleen alas, kun kellot olivat jo hetken olleet hiljaa, vaikka otimme varaslähdön niiden syömiseen. Kaiketi siihenkin harjantuu, kunhan viettää monta uudenvuodenyötä Espanjassa.

Viikon aikana poikkesimme pikaisesti myös Granadassa, mutta sateinen sää ja kolea talo ajoivat meidät takaisin rannikolle, jossa kävimme valtavassa ostoskeskuksessa siskoni ja Camillan kanssa ja myöhemmin tarkastimme koko porukalla Frigilianan kylän ja Nerjan luolat. Ostoskeskukseen löysimme aivan sattumalta, käsittämättömällä tuurilla, ja kun siskoni kertoi miehelleen, missä olimme olleet, kuulimme, että opas oli jo tulomatkalla bussissa kertonut paikasta, mutta Heidi oli nukkunut juuri silloin. Meille ei ollut kerrottu koko paikasta, jotta jättäisimme sen rauhaan. Hyvä suunnitelma, mutta ei aivan onnistunut.

Kaiken kaikkiaan oli oikein mukava joululoma, ja sen jälkeen esseiden kirjoitus tuntuikin erityisen hankalalta, aivot kun tuntuivat olevan vielä lomafiiliksissä. Nyt alkaa arki voittaa, mutta samalla saamme kuitenkin jo alkaa odotella uutta vierailua tammikuun lopulla. Sitä ennen nautimme viimeisistä arkiviikoista täällä — helmikuussa kun on enää vain muutama koe, ei muuta.

Meidän perheessämme kuusi on aina haettu metsästä aatonaattona, ja niin kauan kuin voin muistaa, me olemme isän kanssa pakanneet kirveen ja sahan aamupäivällä autoon ja lähteneet metsästämään täydellistä kuusiyksilöä koristamaan olohuonettamme loppiaiseen saakka. Toisinaan se on ollut helppoa ja toisinaan metsässä on vierähtänyt useita tunteja — kerran äiti taisi jo alkaa ihmetellä, kun pimeä alkoi saapua ja kuusta ja kuusenkaatajia vain ei näkynyt. Joka vuosi se kuitenkin on löydetty; kuusetta emme ole joulua viettäneet. Kuten olen jo maininnut, täällä meillä ei kuusta ollut, ja äitikin käytti tilaisuutta hyväkseen ja laittoi kuusen verannalle varistamaan, koska minä en ollut vahtimassa, että se sijoitetaan sisälle. Erilainen joulu siis Suomessakin, ainakin kuusen suhteen.

Tällä kertaa vietin 23:nnen päivän hellan edessä, mutta sujui se päivä siinäkin. Jouluaattokin meni vielä osittain keittiössä, mutta sitten olimmekin onnistuneet kokkaamaan tarpeeksi monen päivän tarpeisiin, joten loppujoulun vietimme syöden ja elokuvia katsoen. Porkkanalaatikko maistui kaikeksi yllätykseksi aivan porkkanalaatikolta ja joulukalasta tuli erityisen maukasta. Resepti löytyy täältä, suosittelemme lämpimästi. Vähän enemmän aikaa se vaatii kuin peruspasta, mutta on kyllä sen arvoista.

Täysin eristyksissä täällä emme onneksi ole, ja jouluaattona juttelimme molempien perheiden kanssa Skypen välityksellä. Puhelimella soitettaessa puhuminen Suomeen on todella kallista, mutta Skypeä käytettäessä pitää maksaa vain internetistä, ja se meillä muutenkin on. Mikäli toisella osapuolella sattuu vielä olemaan kamera tietokoneessaan, voi vaikka soitella videopuheluita. Kun jouluna soittelimme kotiväen kanssa, lahjat oli jo avattu ja kummitytömme kävi esittelemässä meille kaikkia hienoja lahjojaan, esimerkiksi soivaa bussia ja hirnuvaa keppihevosta.

Joulupäivänä totesimme, että jossakin välissä on pakko käydä ulkonakin, ja lähdimme lyhyelle kävelylle Albaycíniin. Pukeuduimme lämpimästi — onhan nyt vuoden kylmin aika — ja matkalla olimme läkähtyä. Se, että on joulupäivä, ei Granadassa tarkoita, että välttämättä olisi kylmä. Toki varjossa sai olla neule päällä, mutta auringossa tarkeni hyvin jopa t-paidalla. Ilma oli muutenkin kaunis ja Granada rauhallinen, ainakin ylhäältä katsellessa.

Ihmisiä oli joulupäivänä yllättävän paljon liikkeellä Albaycínin kapeilla kaduilla, mutta suurin osa kuljeksijoista taisi olla turisteja kuten mekin. Mirador de San Nicholas oli täynnä ihmisiä, kaupustelijoita ja katusoittajia unohtamatta, ja läheisen ravintolan kaikki ulkopöydät olivat täynnä ruokailijoita. Toki joulupäivällisen voi syödä ulkona auringonpaisteessakin.

Valkeaa joulua emme saaneet, mutta emme sitä odottaneetkaan. Täällä sataa lunta vain harvoin, mutta eräs paikallinen tyttö kertoi, että viime talvena moinen oli kerran tapahtunut. Täysin lumetonta joulua emme kuitenkaan joutuneet viettämään, sillä Alhambran takaa kohoavat Sierra Nevadan lumihuiput näyttävät kaupungista katsottaessa olevan aivan vieressä.

Nyt kun joulu on takana, jouluruuat syöty ja jouluelokuvat katsottu, voimme jo alkaa suunnitella uutta vuotta. Huomenna aamulla siskoni perheineen laskeutuu Malagaan ja illalla treffaamme Nerjassa. Odotamme jo innolla lämpimiä päiviä aurinkorannikolla — ja tietysti on kiva nähdä perhettä pitkästä aikaa.

Kämppiksemme ovat poissa, joten talo on vain meidän käytössämme ja nyt kun lämmitettäviä huoneita on kolme vähemmän (siskokset laittoivat patterit pois päältä huoneissaan), voimme pitää lämmitystäkin enemmän päällä. Kaapit ovat tällä hetkellä aivan tupaten täynnä ruokaa, ja näillä varannoilla pärjäämme varmasti pitkälle ensi viikkoon. Maitoa on ruokakaapissa ehkä 10 litraa ja mehuakin vähintään puolet siitä. Maitohan tosiaan säilyy täällä hieman pidempään ja sitä voi säilyttää avaamattomana lämpimässä, ja huomasinkin, että kun maitojemme päiväys menee vanhaksi, olemme jo Suomessa.

Meillä oli hieman hankaluuksia päättää, mitä teemme jouluruuaksi, koska mitään perinteistä suomalaista täältä ei tietenkään löydy. Eikä oikein edes raaka-aineita mihinkään suomalaiseen jouluruokaan. Teimme kuitenkin hieman tutkimusta internetin ihmemaassa ja huomasimme, että porkkanalaatikko voisi onnistua, ainakin raaka-aineiden saatavuuden puolesta – kokkaustaidoistamme en sano mitään. Olen aina pitänyt Saarioisten porkkanalaatikosta, eikä minulla ikinä ole ollut tarvetta edes yrittää kokata jouluruokia itse, mutta nyt olen innoissani haasteesta. Jos jollakin on vinkkejä tai hyviä (ja helppoja) ohjeita sen tekoon, ottakaa ihmeessä yhteyttä.

Porkkanalaatikon kanssa joulupöydässämme on Serranon kinkkua valmiina siivuina, sekä lohkoperunoita ja kirjolohta. Muiden joulupäivien menu koostuu muun muassa täytetyistä bataateista, valkosipuliherkkusienistä ja chorizosta/salzichonista paahdetun valkosipulileivän kanssa. Kaksi jälkimmäistä ohjetta paikallistimme espanjalaisesta tapas-kirjasta, jonka Eero sai joululahjaksi ystäviltämme. Toinen kämppiksistämme on asunut neljä vuotta Ruotsissa, ja hän ehdotti, että voisimme tehdä jouluksi Smörgosbordin tapaisen lounaan tai päivällisen, mutta espanjalaisista tapaksista, jolloin yhdistäisimme tämän skandinaavisen perinteen espanjalaiseen kulttuuriin. Minusta se oli hyvä idea ja saatamme sen vielä toteuttaakin.

Espanjalaiseen jouluun kuuluu paljon makeisia ja leivonnaisia. Yritimme pitää perinteistä kiinni ja ostimme kulhollisen erilaisia karkkeja ja pieniä leivonnaisia, joita täällä kyllä syödään paljon ympäri vuoden, mutta tuntuu, että joulun alla hyllyjen tarjonta on kolminkertaistunut. Kertoo kai siitä, miten suosittuja nämä pikkumakeat Espanjassa ovat. Karkkipusseja täällä taas on todella vähän, eikä niitä kukaan kai oikein ostakaan. Kun Suomessa syödään irtokarkkeja, täällä ostetaan leivonnaisia ja muita pieniä makeita.

Eräs espanjalainen jouluerikoisuus kuitenkin vie kielen mennessään: turrón. Turrónia on monenlaista, mutta mielestäni ehdottomasti parasta on “Alicanten turrón,” joka koostuu paahdetuista manteleista ja vaaleasta tahnasta, joka on varmasti joskus ollut pehmeää (koska mantelit ovat siihen uponneet) mutta on nyt kovaa ja kiiltävää. Tahnassa on aika paljon hunajaa, ja se on mukavan makeaa, mutta yhdessä manteleiden kanssa kokonaisuus ei kuitenkaan ole liian makea. Olen jo ehtinyt tuhota niin monta levyä turrónia, että pelkään kyllästyväni siihen ennen joulua.

Joulukuusta emme täällä osta, emme edes muovista, ja joulupalmukin taitaa jäädä haaveeksi. Onneksi joitain joulukoristeita sentään on meidänkin asunnossamme: me koristelimme olohuoneen pikkujouluja varten viime viikolla ja kämppiksemme kiinnittivät joulukoristeet kaikkien oviin. Ikävä kyllä meidän ovikoristeemme ei millään viihdy ovessa ja pomppaa vähän väliä käytävälle. Täällä on paljon jouluvaloja ja joulukoristuksia kaikkialla, mutta joulutunnelmaan pääsimme todella vasta pikkujouluissa. Keitimme glögiä (parhaamme mukaan) ja söimme hyvin. Koska meitä oli pikkujouluissa vain pieni porukka, oli tunnelma ihan erilainen kuin isommissa kekkereissä. Ostimme toisillemme myös lahjat. Tämä toteutettiin lappuperiaatteella, eli jokaisen nimi kirjoitettiin lapulle, ja sitten jokainen nosti yhden lapun ja osti jonkin pienen lahjan sille, jonka nimi lapussa oli. Näin kaikki saivat jotain pientä. Tähän tunnelmaan pyrimme varmasti myös jouluaattona.

Olen jo innolla odotellut joulunjälkeisiä alennusmyyntejä, mutta ikävä kyllä odotukseni täällä on huomattavasti pidempi kuin Suomessa: alennusmyynnit alkavat tammikuun seitsemäs päivä. Tämä johtuu siitä, että espanjalaislapset saavat lahjansa Espanjalaisen perinteen mukaan vasta kuudes tammikuuta. Lahjat tuovat kolme itämaan tietäjää, joka kyllä kiristilliseen perinteeseen paremmin sopiikin kuin joulupukki. Länsimainen kulttuuri kuitenkin työntyy kaikkialle ja käytännössä espanjalaiset lapset saavat lahjoja kaksi kertaa: kerran jouluna kuten mekin ja toisen kerran tammikuussa. Asiaa lähemmin tutkinut opiskelukaverini kertoi, että aattona annetaan yleensä lelut ja tammikuussa koulutavarat ynnä muut, jolloin leluilla voi leikkiä loman aikana. Hyvin käytännönläheinen lähestymistapa, sanoisin.

Joulupukkikin Espanjassa siis tunnetaan, mutta en tiedä mistä he ajattelevat hänen olevan kotoisin. Kämppiksemme todennäköisesti uskovat, että joulupukki on Ruotsista, mutta perusespanjalaisen uskomuksista en tiedä mitään. Täällä joulupukki kuitenkin tulee sisään ikkunasta tai parvekkeelta, koska täällä ei juuri savupiippuja ole, ainakaan ihmisenmentäviä sellaisia. Aluksi ihmettelin naapuriamme, jonka parvekkeelta roikkui noin puolimetrinen joulupukki narutikkailla — kertakäyttösadetakki päällään — mutta viime viikkojen aikana näitä ulkona roikkuvia pukkeja on alkanut ilmestyä aina vain enemmän ja enemmän ihmisten ikkunoille ja parvekkeille, joten kai se sitten on ihan normaali joulukoriste täälläpäin.